Aamulenkillä
Sankka tuulenpuuskan puistama lumipilvi ympäröi näkökenttäni ja tunsin kuinka silmälasieni linssit imaisivat lunta itseensä sulattaen sen helmeileviksi pisaroiksi näkökenttääni. Taivaalta satava vitilumi antoi oman lisänsä tapahtumalle, yrittäessäni kohottaa kuntoani hiihtämällä - kylläkin hyvin avatulla ja leveällä latuväylällä.

Vanhan metsän suuret kuuset ja männyt koettivat urhoollisesti kannatella oksiaan, mitkä lumenpainosta riippuivat surullisen näköisenä kohti maata. Tuulenpuuskat päästivät puista jonkun oksat taakastaan vapaaksi, puhaltamalla lumet ohikulkijoiden niskaan.

Kuuntelin hengitystäni, hiihtäen hapenottokykyni ylärajoilla. Sukseni lauloivat sihahdellen tasaisessa rytmissä, sauvojen antaessa rytmikään poljennon tsik tsak, tsik tsak vuoronperään, tasaisesti naputellen.
En ollut juurikaan ennen kiinnittänyt huomiota ääniin, mitä hiihtäminen aiheuttaa.
Se on musiikkia rytminvaihteluineen ja äänten voimaakkuuksineen, minkä maaston vaihtelevuus ja hiihtäjän rytminvaihtelut saavat aikaan. Sen kuulee hiljaisessa metsässä, missä ei vielä ole muita hiihtäjiä.

Noustessani aika jyrkkää rinnettä tuli mieleeni talven ensimmäinen hiihtolenkkini.
Olin saanut pari ylimääräistä kiloa joulun herkuista - kuten varmasti meistä moni muukin. Päätin sulatella ne ladulle, mikä ei olekaan yhtä helppo homma, kuin niiden saaminen vyötärölleen.

Oli muutaman asteen pakkanen ja lunta jo mukavasti. Tiesin ladut avatuiksi ja isäntäkin oli sitä mieltä, ettei tiekkarin ääressä kunto juurikaan kohoa.
Kaivoin sukset orrelta, mutta luotin kuitenkin edellistalvisiin voiteisiin. Ajattelin ettei ne minnekään sieltä kesänaikana ole kuluneet.
En kuitenkaan ollut ottanut huomioon, että edellispäivinä oli suvennut ja latu-urat olivat ajettu juuri ennen pakastumista.

Sukset jalkaan ja ladulle oli menevän mieli. Pukin tasatahtia innoissani pieneen myötäiseen ajatellen, kuinka helpolta hiihto tuntui ja kuinka hyvä luisto jäisellä ladulla oli.
Muutaman sadan metrin jälkeen latu alkoi kuitenkin nousta ja silloin työvälineeni halusivat kotiinpäin, luisto oli yhtä hyvä eteen- ja taakse päin. Meinasin palata takaisin, mutta sisuunnuksissani menin eteenpäin sen, minkä välineet suinkin suostuivat kulkemaan.
Latu  oli kolmisen kilometriä pitkä ja viimein lähtöpaikalle päästyäni, olin märkä kuin uitettu koira - en vauhdista, vaan ponnisteltuani jukuroivia suksiani vastaan.
Muutamana päivänä sen jälkeen tiesin, missä lihakseni kulkevat ja mitä niistä milloinkin käytän, olin senverran kipeä.

Nyt asia oli jo aivan toisin kiivetessäni hyvin pitävillä suksilla mäkeä ylös, kuunnellen rytmikästä rauhoittavaa liikkeiden aiheuttamaa luonnon terapeuttista musiikkia.



 

 

Tarina kulkee blogistaniassa...
Oven päällä oleva kello kilahti vaimeasti astuessani sisään; aivan kuin sekin olisi kangistunut käyttämättömänä. Miten se voi kuulua takahuoneeseen asti? - hämmentyneet aivoni muodostivat kysymyksen odottamatta vastausta. Se kuuluu hyvin, kun oppii kuuntelemaan, tulisin tulevaisuudessa huomaamaan, mutta nyt menneisyys antoi minulle riittävästi ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Menneisyys tuoksui ja näkyi ympärilläni astuessani keskelle huonetta. Täällä aikakin oli pysähtynyt menneisyyteen; kaikki kellot torkkuivat hiljaa. Pöly oli laskeutunut varovasti hyllyille ja pöydille. Sekin oli tullut kuin luvatta. Minulla tosin oli virallisesti lupa, mutta silti tunsin itseni tunkeilijaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Neiti oli testamentannut kaiken juuri minulle. Meillä ei ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Kävin Neidin luona lapsena, mutta siitä oli kohta jo neljäkymmentä vuotta.



Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta, hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona.
Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin,  juuri ennen käen kukuntaa.
Kahvipannu - sama, minkä muistin - oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä.
Sen emaloitu, oranssin ja punaisen hehkuva pinta oli saanut mustuneen helman, vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liianisoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa
Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaaneen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi, muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.

Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita, silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.

Huoneessa oli asumattomuuden- vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?


Sain Usvalta haasteen jatkaa “tarina kulkee blogistaniassa”  ja toivoisin Kiirepakolaisen  jatkavan tarinaa.

USVA, AINA


(Laita nimesi nimeni perään ja uusi kirjoittaja viimeiseksi.)

 

Leijona torkkui lämpimässä pesäkolossaan, raotti välillä laiskasti toista silmäänsä, vain havaitakseen tienoon turvalliseksi sen jatkaa päiväuniaan.
Se oli rakentanut suojaisan makuupaikan muutaman kivilohkareen väliin, minkä ympärillä kasvoi suuria mäntyjä. Pesäkolo sijaitsi isojen kivien välissä ja sen yläpuolella risteilevät puiden juuret muodostivat suojaisan katon, ettei sade pääsyt kastelemaan onkaloa.

Leijona oli tuotu aikoinaan eläintarhaan ihmisten tuijoteltavaksi, mutta se oli jossain tilanteessa päässyt vapauteen, eikä sitä oltu tavoitettu.
Aikansa harhailtuaan se oli löytänyt tämän paikan, missä se nyt vietti kohtuullisen suojattua ja vapaata elämää.
Leijona oli asettunut asumaan suhteellisen pohjoiseen, mutta sillä ei ollut hätää, sen turkki oli vahvistunut sääolojen mukaan.
Se tunsi itsensä joskus yksinäiseksi, vaikka metsässä asusteli muitakin eläimiä.

Lähellä Leijonan pesäonkaloa sijaitsi pieni lampi ja lammessa sen hyvä kalakaveri, mitä se kävi tervehtimässä aika useinkin, samalla sammuttaen janonsa.
Leijona oli myöskin hyvä uimari, se loiskutteli usein kesäaikaan lammella leikkien kalan kanssa, mihin se oli tutustunut aika erikoisessa tilanteessa.

Kala oli kuoriutunut lampeen isänsä ja äitinsä hyvin monentena sisaruksena, joutunut monet kerrat melkein petokalojen ruuaksi, mutta liukasliikkeisenä onnistunut välttämään hauen terävät hampaat. Se oli oppinut kulkemaan avoimia reittejä, haukihan piileskelee kasvien suojassa ja yllättää usein ohikulkijansa ikävin seurauksin.

Kalalla on oma reviirinsä kivenkupeessa, mitä se puolustaa, pitäen tunkeilijat loitolla. Siitä on myöskin hyvä seurata ohikulkijoita rannalla, koska kivi on matalassa vedessä, mutta kuitenkin hyvässä suojassa muutaman kortteen takana.

Lammella käy usein myöskin kalastajia pyydystämässä paistinahvenia ongella ja heitto-uistimilla. Kalakin on leikkinyt monet kerrat uimalla uisteen perässä ja näykkimälläkin sen koreaa pintaa.
Se tietää kuinka vaarallista se on, mutta seikkailumieli on ajanut sen tekemään sitä.

 Leijonaakin lampi on viehättänyt sen kauneuden tähden ja onhan se ainoa paikka, mikä varmistaa sen vedensaannin. Näin ollen se usein seuraileekin lammen tapahtumia, mutta pysyy kuitenkin näkymättömissä, seudulla liikkujille.

Eräänä päivänä kaksi poikaa oli tullut lammelle kalaan, he istuivat mukavasti rantakiville, laittoivat madot koukkuun ja heittivät onget lampeen odottamaan saalista. Pojat istuivat pitkät tovit, mutta mitään ei tapahtunut.
Toinen sanoi, ettei kala tänään syö, se jurottaa ja niin he aikoivat kerätä onkensa ja lähteä pois, kun toisen koho liikahti ja painui veden alle.
Poika kiskaisi ongen ylös. Kalaparka oli niin säikähtynyt, ettei osaanut muuta kuin potkia ja sätkytellä koukussa.
Poika irroitti kalan, mikä oli tarttunut huulestaan kiinni, heitti sen mättäikköön ja sanoi toiselle, ei näitä sinttejä kannata onkia, lähdetään pois.

Pojat menivät menojaan, mutta kala oli hätää kärsimässä, se oli lähes kuivalla maalla, vain pieni vesimäärä mättäänkolossa antoi sille olemattoman mahdollisuuden selvitä vähän aikaa hengissä.

Leijona oli huomannut rannan tapahtumat ja lähti pienen suupalan toivossa katsomaan löytyisikö kala vielä rannalta.
Löytyihän se, ja aivan näännyksissään poloinen kiemurteli leijonan käpälien välissä.
Leijonan kävi sääliksi kalan tilanne ja se päätti antaa sille mahdollisuuden  jatkaa elämäänsä veden valtakunnassa.
Se laski kalan takaisin lampeen ajatellen: Ei tuosta ole ruoaksi, kovin on pieni ja suolatonkin se on - raaka kala.
Leijona latki vettä janoonsa ja seurasi samalla kalan ponnisteluja henkensä pitämiseksi.

Vähitellen kala kuitenkin virkosi, se tuli aivan vesirajaan ja kiitti Leijonaa pelastumisestaan.
Kalasta ja Leijonasta kehkeytyi ajan mittaan hyvät kaverit, ne pelasivat rantaleikkejä, kertoivat omista elementistään tarinoita, kiusoittelivatkin toisiaan. Vaikka vedenpinta olikin niiden välissä, se ei ollut este kavereiden puuhasteluille.

Olen kirjoittanut Kalan ja Leijonan tarinoita kuusi osiota. Nyt oli aika kertoa siitä, kuinka nämä kaksi, eri elementeissään asustelevaa kaveria tapasivat toisensa. Ensimmäiset osat on julkaistu Zilgan blogissa.

 

Rauni odotti joulua malttamattomana, hänen ajatuksensa palasivat monta kertaa päivässä asiaan, mistä hän oli joulupukille kirjeessään kirjoittanut..
Hän oli lapsikatraan nuorimmainen, ehkä vähän passattukin, saanut usein tahtonsa läpi.
Niinpä hän nytkin varmana odotti saavansa lahjaksi toivomansa soittimen, mikä  komeili kutsuvasti kaupan hyllyllä.
Raunin teki mieli edes vähän kokeilla soitinta, mutta kaupanmyyjä oli sen ankarasti kieltänyt, eikä tyttö millään meinannut tajuta, miksi pieni hiplaus olisi soittimen vioittanut.
Rauni ajatteli, että vain joulupukki antaisi mahdollisuuden tuohon soittimeen.

Iltasella, ennen nukahtamistaan Rauni haaveili soittavansa kaikki tainnoksiin, hän näki unta, kuinka ihmiset kerääntyisivät kuuntelemaan hänen esitystään, hän saisi ablodeja ja hänestä tulisi kuuluisa, suuri taiteilija.

Jokainen varmasti ymmärtää, kuinka pitkältä joulun odotus tytöstä tuntui ja kuinka huolestuttavalta. Soitin vain oli, ja oli kaupan hyllyllä, sitä ei ollut kukaan ostanut.
Rauni muistutti useaan kertaan äitiään lahjatoiveestaan, mutta sai vain vähän lupauksia toiveensa toteutumismahdollisuuksiin.

Vain päivä ennen aattoa, soitin oli kadonnut kaupasta ja nyt se piina vasta alkoikin.
Raunia huolestutti ja pelotti: Jos joku muu onkin ostanut soittimen- ja joku muu kylän lapsista saa sen omakseen, jospa äiti ei sittenkään ole soitinta hänelle hankkinut??
Hän melkein itki uskomuksensa tähden, hän kuvitteli suuren uransa soittajana jo romahtaneen.
Aaton odottaminen oli viedä hermot hädintuskin 7- vuotiaalta musikantin alulta.

Aatto kuitenkin tuli ajallaan ja illanhämärä laskeutui puhtaaseen, pullalta ja paistetulta lihalta tuoksuvaan tupaan.
Rauni kysyi ainakin sadannen kerran äidiltään, joko pukki pian tulee?
Malta nyt mielesi, äitikin alkoi hermostua tytön kokoaikaiseen inkutukseen.
On vielä käytävä saunassa ja lypsykin on tehtävä, vasta sitten pukki voi tulla.

Siihen oli Rauninkin tyydyttävä, mutta hän oli pakahtua odotuksen jännitykseen.
Näytti aivan siltä, kuin kaikki olisivat hidstelleet tahallaan, vain piinatakseen häntä. Saunakin lämpesi tavallista hitaammin, siltä se ainakin tuntui.

Ilta oli Raunin mielestä jo aivan liian pitkällä, saunassakin käyty, äiti ei vain joutunut navetasta, mitä hän siellä oikein kuhni.
Sitten aivan odottamatta ovelta kuului kolinaa ja sieltähän se pukki viimeinkin tuli.
Mutta mitä ihmettä?? Sillä oli äidin navettasaappaat jalassa ja isän takki nurinpäin päällä… äänikin tutunomainen.
Rauni katseli hämmentyneenä tulijaa, mutta pääasiahan oli, että illan huipennus oli käsillä ja hän saisi viimeinkin selville, saako hän soittimen, vai saiko sen joku muu kylän lapsista.

Jokainen sai lahjan vuorotellen ja Raunillekin annettiin omansa, se oli kapea ja pitkulainen. Voi sitä riemua, hän tiesi nyt saavansa saksofonin, hän tiesi.

Pukki- ja kaikki muu hävisi Raunin ympäriltä, hän näki vain paketin.
Tyttö juoksi kamariin, repi posket hehkuen papereita ja näki kullanhohtoisen, kiiltäväkoskettimisen soittimen käsissään.

Rauni käänteli ja hiplasi soitinta, ihasteli sitä, eikä heti uskaltanut puhaltaa kermanväriseen suulakkeeseen.
Lopulta hän vei soittimen huulillen ja puhalsi, ensin varovasti, sitten lujempaa ja törähdyshän sieltä kuului.
kohta hän paineli nappeja jo tottuneemmasti ja omasta mielestään soitti kauniisti.

Kun nukkumaanmeno aika tuli, Rauni halusi saksofonin viereensä, hän piilotti soittimen peiton alle ja siveli pimeässä sen kylmää kiiltävää pintaa, nukahtaen onnellinen hymy huulillaan.

Joulupäivän hän harjoitteli ahkerasti säveliä, vaikka toisten korvat eivät ymmärtäneetkään musiikin kauneutta. Niinpä hän meni komeroon harjoittelemaan seuraavan päivän kyläilyreissua varten. Pääsihän hän näyttämään taitojaan mummollekin tapaninpäivänä.

Mummo- ja vielä naapurin mummokin pääsivät ihastelemaan tytön musiikillisia lahjoja, mutta liian ahkeran harjoittelun seutauksena äänet alkoivat säristä ja kirkkaat koskettimet herpaantuivat. Pahvista tehty runko ei kestänyt kosteutta, mitä puhalluksen aikaansaama ilmavirta aiheutti. Muutaman päivän kuluttua saksofoni hajosi ja suuri soittoniekan ura jäi kuin jäikin vielä haaveeksi.

 


 

Kala kyyhötti kivenkupeessa, sen mieli oli matalalla ja ritaevää jomotti. Kala oli uinut kilpaa parvessa, eikä ollut huomannut sarveikossa törröttävää neulanterävää koukkua, joka oli jäänyt joltain kalastajalta kiikkumaan risunoksaan.
Koukku oli kietoutunut siimanpätkästä oksaan ja roikkui vapaana tarttuakseen ohikulkeviin kaloihin tai järvessä asustaviin rapuihin.

Kalan vauhti oli ollut niin nopeaa, ettei se ollut jäänyt kiinni, mutta sen rintaevä oli saanut haavan, joka ei ottanut parantuakseen.
Kala oli käynyt vedensairaalassa ja siellä oli repeymä ommeltu, mutta kukaan ei ollut huomannut pientä koukun nokkaa, mikä oli katkennut ja pureutunut evän juureen syvemmälle lihaan.

Nyt kala oli suruissaan, koska uiminen kävi vaivalloisesti ja haavasta tihkui mätää, eikä se alkanut parantua, kuten sen olisi pitänyt.
Kala liikkui varoen ja pieniä matkoja, eikä se mielellään lähtenyt muiden mukaan, sanomatta kuitenkaan haluttomuutensa syytä. Oleskeli paljon paikallaan ja vartioi kivenkupeessa omaa reviiriään.

Leijona jolkotteli omia polkujaan, tuntui aika kiireiseltäkin, pyydysti ruokaa juuri oman tarpeensa ja leikki muiden eläinten kanssa, nauttien vapaudestaan luonnon keskellä.
Se muisti usein kalaystävänsä kanssa käymiään keskusteluja, muisti myöskin, että kala oli kertonut pienestä onnettomuudestaan, mikä sitä oli kohdannut.

Leijonalle tuli tunne, että sen olisi tavattava ystävänsä ja kysellä sen vointia. Se olikin juuri silloin aika lähellä lampea ja päätti käydä samalla katsomassa, oliko kala paikalla.

Leijona tuli lammelle, laittoi kuononsa veteen melkei silmiä myöten nähdäkseen, oliko kala kiven kupeessa.
Kala näki leijonan kuonon veden alla ja sitä nauratti, kun kaksi silmää tuli aivan sitä lähelle. Kala ilostui näkemästään, ui aivan kuonon viereen ja sipaisi pyrstöllään leijonan kirsua.

Leijona haki lasipurkin tietämästään paikast, laittoi siihen vettä ja nosti kalan turvallisesti astiaan. Kaverukset menivät lähiniitylle, leijona laski kulhon maahan kysyen samalla, kuinka kalan evä voi.
Kala heltyi kertomaan, ettei se voinut hyvin.
Leijona oli hetken vaiti, sitten se sanoi: Tiedän paikan, josta voit saada apua, mutta sinun on luotettava minuun, muuten en voi auttaa sinua.
Kala lupasi luottaa ja niin leijona otti kalan mukaansa ja vei sen ihmeelisen näköiseen paikkaan, pyysi parhaan kirurgin auttamaan kalaa.
Kun kala heräsi, sen evässä ei tuntunut pistosta, mätää ei enää tullut ja kirurgi oli sanonut sen nyt parantuvan.

Leijona vei kalan takaisin lampeen, sanoi tulevansa katsomaan sitä muutaman päivän kuluttua ja tulikin.
Evä oli parantunut, kipu oli poissa ja kala iloinen, kuten ennenkin.
Kala kiitti leijonaa saamastaan avusta ja etenkin kirurgia, joka oli auttanut sitä.

Leijona meni kedolle, laittautui kesäkukkien sekaan pitkälleen ja haukotteli raukeasti. Kohta vain kärpäsen surina säesti Leijonan tasaista hengitystä, kaikkialla muualla oli aivan hipihiljaista.


 

Sain Harakalta haasteen: toiveet joulupukille.
Harakka oli kirjoittanut niin kauniita toiveita, joihin voin yhtyä koko sydämestäni ja sen takia toivonkin huonon muistin omaavana ihmisenä lisämuistia elämäni iltaan :-)

Muistan lapsuuteni, muistan nuoruuteni, muistan hyvät tekoni, niin kuin myös pahat tekoni.
Muistan rakentaneeni elämäni vahvalle pohjalle.
Muistan tehneeni ratkaisuja, jotka eivät menneet putkeen.
Muistan pettymykseni, muistan onnistumiseni.
Muistan torut, jotka sain, muistan kiitokset - ne muistan paremmin, kuin torut.

En muista antaneeni kaikille anteeksi.
En vain muista, kenelle vielä pitää antaa anteeksi.
En muista nimiä, en muista ihmisiä ulkonäöltä.
En muista niitä pahoja sanoja, joita lapsena sain, en muista luvattomia reissujani paikkoihin, joihin ei saanut mennä.
En muista huolenpitoa, jolla polkuani ohjataan.
En muista, en muista….

Joulupukki: toivon, että muistaisin enemmän.

Toivoisin vielä, että Kaanon ja Kiirepakolainen jatkaisivat tätä "Vallatonta ostoslistaa" näkemystensä mukaan :-)